Tässä Metsä ja Rintalasta -novellit kokonaisuudessaan.

1. METSÄ

Ihan ensimmäiseksi haistan. Haistan multaisen, kostean, keväisen, sateen jälkeisen metsän. Haju työntyy sieraimieni kautta nenäonteloihin ja usean solun, haarakkeen ja hajuhermon kautta hajukäämiin. Jotenkin näin, tai ei ollenkaan. Miten paljon asioita ja niin nopea, huomaamaton toimitus. Onko tämä siis kostean sammalen tuoksu? Joku sellainen pehmeä.

Toiseksi, olen jumissa. En pysty liikkumaan. Tai pystyn, mutta en kuitenkaan. Makaan selälläni kämmenet alaspäin ja yritän nostaa käsiäni, jalkojani, päätäni ylös, mutta se ei onnistu. Ei ainakaan ilman jonkinlaista väkivaltaa ja riuhtomista, ajattelen. Ihan kuin olisi liimautunut kiinni johonkin joustavaan tai ainakin hieman periksiantavaan. Joku sellainen karhean kostea.

Kolmanneksi, en näe mitään. Tai jos totta puhun, niin tämä on pieni valkoinen valhe vai suurentelua? Näen kyllä. Jotain pieniä valon suiruja tai pisteitä. Enimmikseen näen ruskeaa, jossa on vihertävä sävy. 

Neljänneksi kuulen. Kuulen aivan liian hyvin. Kaikenlaista surinaa, suhinaa, joku rasahdus. Kuulen pienen pyrähdyksen. Lintu lentää jostain läheltä. Korvissa tapahtuu kaikenlaista ja tärykalvoni värähtelevät. Äänet tulvivat kokonaisvaltaisesti korviini, mutta eivät ole liian voimakkaita. Tunnen voimakkaasti olevani osa äänimaisemaa hengityksineni.

Viidenneksi, tunnen kevyen kostean painon päälläni. Oikeastaan joka puolella kehoani. Kummallista kyllä, minun ei ole kylmä. Ei ollenkaan. On oikeastaan aika hyvä olla. Palleani liikkuu ylös-alas ja kevyt kostea paino sen mukana. Liikuttelen käsiäni siinä määrin, kuin ne pystyvät liikkumaan tai vavahtelemaan ja tunnen kuinka niiden päällä oleva jokin hyllyy niiden tahtiin. Alan hytkyttää koko kehoani. Se tuntuu hyvältä. 
Kehon liike loppuu. Lopetan sen. Yritän ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Liitän asioita yhteen, tunnustelen. Huomaan hyvänolontunteen kääntyvän kohti ahdistusta ja pelkoa. Minut valtaa pakokauhu, yritän huutaa, mutta ääntä ei tule. Yritän riuhtoa itseäni pois tästä kiipelistä, mutta en pääse irti. Äänet pakenevat ja tilalla on korkea vinkuna – korvissani soi. Pysäytän aherrukseni. Haukon henkeä. Pallea liikkuu ylös-alas, mutta nopeasti. Kasvoni tuntuvat märemmiltä kuin äsken. Kuumia kyyneleitä pakenee silmäkulmistani. Ne muodostavat noroja. Osa sujahtaa korvan kautta kohti korvakäytävää. Inhottava tunne. Itken kovemmin. Itken itken itken itken itken itken, lopetan. En voi tehdä mitään.

**

Sade on tehnyt metsäpolusta ruskeaa, mutaista liejua. Jalka luiskahtaa liejuun ja sitä roiskuu housun lahkeelle, sukallekin. Kengän reuna on nyt ruskea. Metsäpolku on yhtä ruskeaa mutaliejumassamönjää. Tunnustelen sitä hieman kengänpohjalla. Työnnän kengänkärjen sen sisälle. Mutaliejumassamönjä päästää äänen. Se imaisee ahnaasti. Työnnän kenkää vähän syvemmälle. Mutaliejumassamönjä on kylmää. Nyt se imeytyy kengän läpi – ja kastelee sukan ja jalkaterän. Menee kohti nilkkaa. Jalkaa alkaa heti paleltaa. Seison toinen jalka metsäpolun reunalla 

ja toinen melkein nilkkaan asti metsäpolussa, joka on muuntautunut mutaliejumassamönjäksi. Asento on hankala, epätasapainoinen. Olen epätasapainossa, enkä tiedä mitä tehdä. Levitän kädet sivuille. Se auttaa minua tasapainoilemaan metsäpolun reunan ja mutaliejumassamönjämetsäpolun välillä. Jos tästä joku kulkisi ohitse. Tunnen kuinka uhmakas puna alkaa nousta kasvoilleni. Näyttäisin hänelle. Näyttäisin kuinka mutaliejumassamönjämetsäpolulla oikein seistään. 

Poskia kuumottaa, reisiä pakottaa. Yhtäkkiä minua väsyttää tämä kaikki ja kohta hämärtää. Menen kyykkyyn metsäpolun reunalle. On aika jatkaa matkaa, siirtyä. Tartun kiinni mättäästä ja vedän jalan ylös mutaliejumassamönjästä. Kuuluu ”plop”. Katson hätääntyneesti kohti mutaliejua. Se pysyy vaiti. Sanon, että minun on mentävä. Sanon: 

    ”Olen pahoillani. Kohta on pimeää. Kohta taitaa sataa. On luvattu muuten sadetta.” Mutaliejumassamönjä ei vastaa. Se silmäilee minua loukkaantuneena. Värähdän. Käännän selkäni mutaiselle liejulle ja lähden kävelemään metsäpolun viertä, kohti metsän reunaa On vähän hankalaa. Mutainen kenkä tuntuu raskaalta, painavalta, kylmältä. Epätasapaino. Tasapaino. Tasapainoelin. Huojun, vaikka en huoju. En katso taakseni, vaikka tunnen mutaliejumassamönjän tuijotuksen selässäni. Jonkinlainen aalto käy lävitseni, kun ajattelen äskeistä kohtaamista mudan, liejun, mönjän kanssa. Yritän ottaa reippaan askeleen, mutta se näyttää enemmän horjahdukselta. Haluan kotiin ja en halua. Haluan työntää jalkani takaisin metsäpolkuun ja en halua. 

Tuuli yltyy ja löytää tiensä pusakkani alle. Puut huojuvat ympärilläni. Mietin kohta alkavaa sadetta. Mietin pisaroita, jotka iskeytyvät puihin, metsäpolulle ja minuun. Metsäpolku löysistyy yhä enemmän, liejuuntuu, laimentuu, juoksettuu. Lähtee liikkeelle. Kuljettaa mukanaan havunneulasia, pikkukiviä, muoviroskia. Mutaliejumassamönjä vaihtaa paikkaa. Minä vaihdan paikkaa. Otan taas askeleen ja toisen ja sitten vielä. Kasvatan askelien määrää, mutta minne olen menossa? Metsän reuna on lähellä, mutta hetkessä käännyn takaisin kohti metsää. Puiden oksat viittoilevat minulle. Ne kuiskivat, ”tule tänne”. Tottelen siis niitä. Sade on alkanut. Pisaroita tippuu. Mutainen kenkä saa myös pisaroita itseensä ja vähitellen paksu mutakerros alkaa oheta. Paikoitellen kengän kangas pilkottaa jo. Jalkaa paleltaa yhä enenemissä määrin. Keväälle tyypillinen kylmä alkaa levitä koko kehooni. Ei auta kuin rämpiä eteenpäin. Olen ajautunut pois poluntapaiselta. Onko tämä jonkinlainen mätäs? 

Kuuluu risahduksia ja rasahduksia, kun kuljen eteenpäin. Kuuluu myös litinää. Ehkä itseensä kosteutta imenyt sammal litisee jalkojeni alla. Ainakin maa tuntuu pehmeältä. En kehtaa katsoa alas. Ja sitten. Horjahdan. Horjahdan niin, että kaadun vatsa edellä maahan. Polvet, ja käsivarret kostuvat heti. Rytäkässä paidan helma nousee ylös ja kylmä, märkä, kostea koskettaa vatsaani. Joku oksantapainen nirhautuu kämmeneen. Sattuu. Antaudun kivulle, märälle, pettymykselle. Antaudun maalle täysin ja itken. Painan itseäni mätästä vasten yhä voimakkaammin ja kostea metsän tuoksu imeytyy sieraimiini. Sataa yhä. Pisaroita tippuu. Ajattelen puiden oksia, jotka heiluvat ylläni. Se tuntuu kohtuuttomalta. Hetken ajan päästä nousen ensin polvilleni. Katson veren tahrimaa, rapaista oikeaa kämmentäni. Haava ei ole kovin syvä, mutta sitä jomottaa. Otan tukea puun rungosta ja nousen ylös. Huimaa, kolottaa. Käännän katseen maahan. Minua väsyttää tämä kaikki. On vähän hankalaa. Puut kuiskivat yhä.

**

Maatessa on aikaa ajatella. Varsinkin, jos ei pysty liikkumaan, nousta, keskeyttää, herpaantua, väistää tekemällä muuta. Kuinka helppoa se olisi. Muun tekeminen, olen tosi hyvä siinä, uskotko? Kuitenkin nyt on nyt ja se on hyväksyttävä. Ajatukseni tuottavat minulle hankalan olon. Tai oikeastaanhan ne ovat ne tunteet, jotka vyöryvät sisälläni. Joka paikkaa kihelmöi, puna nousee kasvoilleni, tulee hiki. Tuntuu siltä, että iho paisuisi, kuin pullataikina, mutta ei niin hitaasti ja lempeästi. Joku painaa rinnan päällä. Olen musertua sen alle. Kyyneleet nousevat taas silmiini. Mitä minulle tapahtuu? 
On kevät. Luonto herää, sanotaan. Valo lisääntyy ja lämpötila nousee. Pitkän talven jälkeen kasvit ja eläimet aktivoituvat, muuttolinnut palaavat. Metsä täyttyy äänistä. Minä makaan, makaan vaan ja tunnustelen kehoani. Se tuntuu erilaiselta, orgaanisemmalta. Hengitän syvään ja kevyemmin, vaikka kasvojeni päällä on jotain. 

Muistan, kuinka hengittäminen on joskus tuntunut paljon vaikeammalta, kivuliaammalta jopa. Olen estänyt hengityksen vapaan liikkumisen. Olen hengittänyt pinnallisesti. En ole halunnut pysähtyä, hengittää syvään, tunnustella siitä aiheutuvia tunteita, kuunnella kehoani. Se on sattunut liikaa. En ole halunnut tuntea. Olen katkaissut kaulan ja elänyt vain päässäni. Kuinka helppoa se onkaan. Ajatusten vilinä, jatkuva kuhina. Kuin pienet muurahaiset. Ahkerasti aina työssä ahertaa. 
Nytkin ne vilistävät täällä, tosin päälläni. En tietenkään näe niitä, mutta olen varma, että ne ovat juuri muurahaisia, joiden tunnen kipittävän pitkin rintaani, käsivarsia, jalkoja. Osaisivatpa ne puhua. Kertoa minulle mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Lähdin aamupäivällä ulos. Sateesta oli taukoa. Kostea raikkaus tunkeutui sieraimiini mitä lähemmäs metsää kuljin. Se kutsui minua luokseen. Kevät on jo pitkällä. Tennarit on kaivettu esiin ja ulkona pärjää jo pusakalla. Viimeiset lumet ovat sulaneet jo hetki sitten, mutta kosteaa on yhä joka paikassa. 

Sade oli tehnyt polulle pieniä lammikoita, joita väistellä. Kävellessäni syvemmälle metsää lammikot suurenivat tai kuivempi maaosuus pieneni. Kohta en enää erottanut mikä on lammikkoa, mikä polkua, mikä suoranaista mutaliejua. Kirosin tennareitani. Yritin selviytyä metsäpolulta kuivin jaloin ja humps.

Aistini ovat selkeästi voimistuneet. Kuulen, haistan, tunnen niin paljon paremmin, kuin aiemmin. Voin kertoa, että se on jopa häiritsevää. Haluaisin vain maata maata maata maata. Olla olla olla olla. Mutta en voi, koska joka paikassa surisee, rapisee, pyrähtää. Kipittää, kutittaa, raapaisee. Tuoksuu, haisee, lehahtaa. Voisitteko vain antaa minun olla? Olen pitkään tuntenut itseni niin väsyneeksi. Ja nyt kun saisin vihdoinkin vain levätä, niin sekään ei onnistu. 

Koska aistit eivät hiljene, alan tarrautua niihin. Mitä muutakaan voisin tehdä? Yritän erottaa hajuja, tuoksuja ja lemuja toisistaan. Mullan haistan voimakkaimmin. Mutta erotan sieltä myös matojen ominaistuoksun. Se on melko laimea, mutta tietynlainen märän kurkun ja liman yhdistelmä. Nyrpistän nenääni ja suljen silmäni. En haluaisi haistaa matoja. Missä ovat kukkasten, kaarnan, koivunlehtien tuoksu? Pidän silmät yhä suljettuina ja nuuhkin. Tunnen kuinka eri tuoksut ja hajut imeytyvät sieraimiini. Kutittelevat nenäonteloissa. Ja yhtäkkiä ne erottuvat yhä selkeämmin. Ihan kuin näkisin ne. Kuvittelen ne ja niiden lähteet silmieni eteen leijailemaan. On märän kiven tuoksu. Havunneulasen happamuus. Sammaleen pehmeän pyöreä samettisuus. Lepän makea tahma. Jostain lehahtaa pistävä hajoava mädäntyvä lemu. Joku on saanut surmansa, pieni päästäinen ehkä tai lintu. Ja tietenkin pissa. Pistävä pissan haju. 
Eri hajut, tuoksut ja lemut tanssivat villisti edessäni. Ne sekoittuvat toisiinsa ja taas erkaantuvat. Tanssin yltyessä alan kuulla jotain, kuin musiikkia. Narinaa, poksuntaa, rapinaa siellä täällä. Vesipisaroita tippuu ja antaa kaikelle tasaisen rytmin. Raks, joku oksa katkeaa juuri oikealla hetkellä. Lintu lennähtää puusta puuhun ja niin edelleen. Huomaan kehoni hytkyvän tämän villin esityksen mukana. Maa tärisee minun mukanani. Pieniä hiekan jyviä rapisee ympärilläni. Äänet voimistuvat ja voimistuvat, samoin hajut. Olen aivan ääriäni myöten täynnä kaikkea. Tuntuu, että voisin räjähtää millä hetkellä hyvänsä.

**

Milloin aika menettää merkityksensä? Kun nuuhkii vastasyntyneen vauvan ihoa? Laskee puiden vuosirenkaita? Ajattelee valovuosia? Sulkee silmät ja nukahtaa? Makaa jossain pusikossa, eikä pysty liikkumaan? Lauhkea aika. Keinuva aika. Kiihtyvä aika. Kuinkakohan kauan olen ollut täällä? 10 minuuttia, puolipäivää, viikon? Jos joku kysyisi, en osaisi vastata. Kaikki nuo eri ajanjaksot voisivat olla totta. Ihan hyvin olisin voinut olla tässä vasta hetken tai vaikkapa sen viikon. Mutta olen varma, että lähdin aamuiselle kävelylle juuri tänään. Vai olenko? Se tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta, tuo kävely. Lieju, puut, kaatuminen. Jalka ei tunnu märältä, saati kylmältä.

Entä jos olenkin saanut jonkun kohtauksen? Näin siinä on käynyt. Olen saanut sairaskohtauksen levähtäessäni sammalmättäällä. Olen virunut siinä ties kuinka kauan ja nyt kuin ihmeen kaupalla olen herännyt, mutta olenkin halvaantunut, en pysty nousemaan ylös, en pysty puhumaan, en pysty näkemään. Juuri näin on täytynyt käydä. Ei tälle mitään muutakaan selitystä ole. Huomaan ajatusteni kiihdyttävän minua. Yritän rauhoittaa itseäni, en halua taas kiihtyä. Hengitän hitaasti syvään pidätän hieman hengitystä ja hengitän hitaasti ulos. Se rauhoittaa. Näin joku sanoi joskus. Muutaman hengityksen jälkeen olo alkaa tasaantua. 

**

Tosiaan, pysähdyin kesken häpeämisen, hikoilun ja vilunväreiden. Pysähdyin ja käännyin ympäri. Katsoin metsän siimekseen. Katsoin tosi tarkkaan. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin metsän äärelle. Mitä oikein näin? No en varmaan mitään erikoista. Havunneulasia, oksia, silmuja ja nuoria lehtiä, sammalta, muurahaisia ja sitä mutaa tietenkin. Mutta jotenkin kaikki tuntui erilaiselta. Metsä kutsui minua. Kuiskutteli kauniita sanoja. Ihan totta. Astuin pois polulta. Lähdin kävelemään kohti metsän sisusta. Rämmin. Pisaroita alkoi taas tippua taivaalta. Kiihdytin askeleitani. Miksi? En tiedä. Minusta vain tuntui siltä, että minun on päästävä nopeammin perille. Minne? En tiedä sitäkään. 

Mutta sitten kompastuin. Kesken kaiken. Kompastuin ehkä puun juureen tai oksaan, kiveen? Vaihtoehdot vilahtivat mielessäni samalla hetkellä, kun rojahdin maahan. Käteen sattuu. Kyyneleet nousevat heti silmiini. Kosteutta polvissa, paidan alla. Haluan luovuttaa. Makaan maassa ja itken. Itken kompastumista, väsymystä, kipua. Itken kaikkea sitä vääryyttä, jonka olen kohdannut. Itken itken itken itken. Räkä valuu jo. Tuntuu sekavalta, mutta nousen ylös. Pyyhin räkää paidan hihaan. Nyyhkytän yhä. Mutta nyyhkytyksen lomasta kuulen taas sen saman kuiskuttelun. Metsä kutsuu minua yhä tykö, ajattelen. En haluaisi vastustaa. Olen vain niin kovin väsynyt. Ruumiini tuntuu niin kovin painavalta. Jospa istuisin tuohon pehmeälle sammalmättäälle. Levähtäsin siinä hetken.

*

Voiko aika menettää merkityksensä? Kun mietin tarkemmin, en edes ymmärrä, mitä aika tarkoittaa. Aika kuluu, mutta ei kuitenkaan. Aika kuuluu minulta. Päivä päivältä olen vanhempi. Päivä päivältä loppuni lähestyy. Aikani on rajallista. Menetettyä aikaa ei saa takaisin. Ja niin edelleen. Kuitenkin aika jatkaa eloaan minun jälkeeni. Aika ei pysähdy. Aika ei odota. Maapallo pyörii edelleen. Aurinko nousee ja laskee. Ihmiset rientävät aamuisin töihin ja iltaisin kotiin. Telkkari päälle, nukkumaan ja taas alusta. Aika kuluu ja aika matelee. Aika on siis suhteellista. Se luo merkityksensä suhteessa kohteeseen x, vai luoko kohde x merkityksensä suhteessa aikaan. Ehkä. Nyt kun makaan tässä, enkä pysty liikkumaan, huomaan että aika pelottaa minua. Entä jos en ikinä kykene vapautumaan tästä kiipelistä? Jos jäänkin tähän. Jos jäänkin tähän ikuisiksi ajoiksi. Onko ajalla sitten enää mitään merkitystä suhteessa minuun? Suhteessa siihen, kuka olen ollut tai mitä ajattelin itsestäni? Onko minulla merkitystä? En ole enää ajan pyörteissä sukkuloiva ja sinne tänne hyppelehtivä osanen vaan enemminkin aikaan sulautunut tai ajassa vapaasti liikkuva, epäkiinteä virtaava, fluidi aines. Jotain joka on ja ei ole. Kun tarkemmin ajattelen sitä, se kuulostaa aika mukavalta. Kauniilta jopa. Olla sulautunut johonkin niin ihmeelliseen, kuin aika. Virrata vapaana. Sillä siltä minusta nyt oikeastaan tuntuu. Juuri nyt, kun makaan tässä, enkä pysty liikkumaan. 

Ajattelen sinisiä sävyjä

Jotka katoavat yllättävällä tavalla

Vaaleanharmaaseen

Ja niin minä levähdin. Panin maate sammalmättäälle.

*

Eräänä päivänä havahduin siihen, että olin juurtunut kiinni maan poveen ja päälläni kasvoi sammalta. Kyllä, se on ihan totta! Voin vannoa. Kerron sinulle, niin uskot. Olin käynyt metsään makuulle, koska minua väsytti. Katsos sammalmätäs on omiaan, jos haluat joskus ottaa pienet torkut, levähtää hieman. En osaa sanoa kuinka kauan siinä olin nukkunut, mutta kun heräsin, en voinutkaan nousta ylös. Voitko kuvitella? Yritin kyllä, mutta se ei vaan onnistunut. Metsän tuoksu sieraimissani makasin paikoillani ja mietin mitä tehdä. Eipä aikaakaan, kun pienen pieni muurahainen käveli ylitseni. En nähnyt sitä, mutta tunsin ja kuulin, kuinka jokin todella pieni otus kipitti ensin oikean olkavarteni ylitse ja jatkoi rinnan päältä kohti vatsaani. Kysyin:  
   

”Kuka siellä kulkee?”
Hämmästyin, koska ääneni kuulosti erilaiselta, kaikuisalta. Otus pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten matkaa. Aloin hätääntyä ja kysyin voimakkaamin, vaativammin: 
   

”Hei, odota, kuka siellä kulkee?” 
Otus pysähtyi uudestaan. Hetkeen ei tapahtunut mitään, kunnes pieni ääni vastasi: 
    

”Muurahainen täällä kulkee. Kortta kekoon kantaa. Ahkerasti aina työssä ahertaa.”   

  ”Hei Muurahainen!”, vastasi ilahtunut kaikuisa ääneni, ”Osaatko kertoa, mitä minulle on tapahtunut? En pysty nousemaan ylös, en näe mitään. Haistan vain kostean mullan, sammalen tuoksun.”
 Kuulin ja tunsin, kuinka pienet askeleet lähestyivät kovaa vauhtia kohti kasvojani. Otus, tai siis Muurahainen oli nyt vasemman sieraimeni päällä. 
    

”En tiedä”, vastasi Muurahainen, ”en näe sinua. Näen vain kumpareittain sammalta, multaa, vähän hiekkaa. Jos olet sammalmätäs, ei sinun käsittääkseni kuulukaan nousta ylös. Sinun kuuluu vain levittäytyä ja paisua, olla. Näin minä olen sen ymmärtänyt.” 
Huomasin, kuinka Muurahaisen ääni kiihtyi kohti lauseen loppua. 
    

”Minun täytyy mennä”, se jatkoi, ”on kiire ahkerasti aina työssä ahertaa.” Muurahainen alkoi laskeutua kasvojani pitkin alas kohti vasenta käsivarttani. 
    

”Älä mene vielä, odota”, huusin, mutta Muurahainen toisteli jo kaukana minusta ”ahkerasti aina työssä ahertaa.”

Kumpareittain sammalta, multaa, vähän hiekkaa, ajattelin mielessäni. Mutta missä minä olen? Karaisin kurkkuani, mutta kaikuisa ääni oli yhä tallella. 

”Hei, hei, onko siellä joku?”, kysyin varovaisen toiveikkaana, mutta kukaan ei vastannut, vaikka kuulin kyllä pieniä suhahduksia ylläni. Epätoivo ja suru oli valtaamassa mieleni. Yritin taas liikutella itseäni, mutta en vain päässyt ylös. Sitten kuului pieni pyrähdys ja kevyt ”tömps”. Olin juuri aikeissa kysyä, kuka siellä tömpsähtelee, mutta samassa navan alueella alkoi tuntua pientä kutinaa. Kutina voimistui ja voimistui ja minua alkoi naurattaa. Nauru tärisytti kehoani ja kutina loppui. Kutina alkoi uudestaan ja samoin nauru ja tärinä. Kutina loppui. Kuului toinen pyrähdys ja toinen kevyt ”tömps”, mutta hieman kauempaa.     

”Kuka siellä tömistelee ja kutittelee navasta?”, kysyin. 

”Mistä navasta?”, ääni vastasi. 

   ”No minun navastani”, totesin ja jatkoin, ”Muurahainen sanoi, että tässä on kumpareittain sammalta, multaa, vähän hiekkaa. Mutta sinä siellä, kuka oletkin, näetkö sinä minut? Osaatko kertoa mitä on tapahtunut? En pääse nousemaan ylös, olen jumissa.” 

”Muurahainen oli oikeassa”, ääni vastasi, ”näen kumpareittain sammalta, multaa, vähän hiekkaa, muutamia pieniä toukkia ja muita öttiäisiä. Ja minulla on hyvä näkö, olenhan Lintu. Jos siis olet sammalmätäs, näen sinut oikein hyvin”, sanoi Lintu ja nousi samalla siivilleen. 
Kuulin kuinka siiveniskujen äänet pienenivät ja lopulta kaikkosivat kokonaan. Ja yhtä nopeasti, kun Lintu oli tullut, oli se myös kadonnut. “Lintu päätti siis mennä ruokailemaan muualle ja hyvä niin, ei minun napaani voi syödä sentään”, ajattelin mielessäni.
 Voit varmaan kuvitella, että tässä vaiheessa aloin tuntea myös pientä pakokauhua, suruakin. Tunsin, että silmiäni alkoi pakottaa, kun kyynelkanavat täyttyivät kyynelistä, jotka lopulta alkoivat virrata alas silmäkulmistani kohti maata. Itkin pitkään, ainakin luulen niin, sillä kasvoni ja hiukseni tuntuivat märiltä, eivätkä vain kosteilta, kuten aiemmin. 
Siinä itkuni jo hieman laantuessa tunsin vasemman korvan juuressani liikettä ja jonkinlaista rahinaa. Ihan kuin joku työntyisi jostain lävitse. Yhtäkkiä jokin kostea pitkulainen luikerteli poskeani pitkin ja samassa huudahdin kaikuisalla ja nyt myös kimakalla äänelläni: 
    

”Kuka siellä luikertaa? Voitko auttaa minua, ken ikinä oletkaan? Olen nimittäin pahassa pulassa. Katsos, nukahdin sammalmättäälle ja kun heräsin en voinutkaan enää nousta ylös. Muurahainen sanoi, että tässä on kumpareittain sammalta, multaa, vähän hiekkaa. Lintu lisäsi pienet toukat ja öttiäiset, mutta sinä siellä, näetkö sinä minut?”, pälpätin nopeasti ja tauotta – olinhan kiihtynyt ja peloissani. 

”Minä tulin tuolta maan uumenista kohti valoa ja kuivempia olosuhteita”, matala ääni sanoi verkkaisesti ja jatkoi, ”yhtäkkiä alkoi nimittäin sataa niin kovasti, että olin vähällä hukkua. Me madot tarvitsemme vettä, mutta liika on liikaa, ymmärräthän. Joka tapauksessa matkani kesti hieman, sillä tähän vakioreitilleni oli tullut ylimääräisiä juuria, ei kovin paksuja, mutta kuitenkin, ne hidastivat kulkuani hieman.” 

Pysyin vaiti, sillä oletetulla Madolla tuntui olevan vielä jotain asiaa. Lopulta se sanoi: 

”Nyt kun olen päässyt juurten lävitse voin todeta, että Muurahainen ja Lintu olivat oikeassa”, se totesi rauhallisesti, ”tässä oli ennen sammalmätäs ja tässä on nytkin sammalmätäs, tosin kumpareisempi, paksumpi. Sen vielä voin lisätä, että aiemmin kohdatessamme tunnuimme arvostavan hiljaisuutta”. 
Mato painotti sanaa hiljaisuus ja minua hävetti kimakka kaikuisa ääneni enkä sanonut enää mitään. Annoin sen mennä. Ja niin Mato jatkoi luikerteluaan kohti jotain, en tiedä mitä.
Makasin paikoillani. Kokosin yhteen tietoja, jotka Muurahainen, Lintu ja Mato olivat minulle antaneet. Mietin mielessäni: ”tässä makaa paksuuntunut kumpareinen sammalmätäs, multaa, vähän hiekkaa, pieniä toukkia ja öttiäisiä. Se on juurtunut maan poveen kevyellä juurakollaan. Hengitin syvään, suljin silmäni ja ymmärsin. Lopulta ymmärsin, että minulla oli kaikki ihan hyvin.



*

2. RINTALASTA

Rintalastan päällä on kivi. Se on tummanharmaa ja kimmeltää auringossa. En kiinnittäisi siihen välttämättä huomiota, ellei se makaisi rintani päällä. Kivi on melko pieni, mutta juuri sen kokoinen, että se muistuttaa olemassa olostaan. 
    ”Olen kokoani suurempi”, se sanoo ylpeänä, kuin lukisi ajatuksiani. En vastaa. Yritän hengittää niin kuin ei mitään, mutta se on hankalaa.

    ”Olen sinua paljon vanhempi”, se jatkaa yhä ylevyyttä äänessään. 
En puhu, en pukahda. Keskityn hengittämiseen. Ajattelen ikiaikaista painetta, jonka alle nähtävästi painaudun. Ajattelen aikaa ja sen eri pyörteitä. Ne ovat puristuneet tuohon kiveen. Aika on kolhinut sitä. Tehnyt siitä sellaisen kuin se on.  

    ”Päädyin tänne erään tytön taskussa”, sanoo Kivi ja jatkaa: ”Melko pitkään olinkin ollut edellisessä lokaatiossani. Veden äärellä nimittäin.”
En keskity Kiven sanoihin, vaan ajattelen kesäisiä hiekkateitä ja nimismiehen kiharaa, kuoppia, jotka syvenevät ja tiivistyvät. 
    ”Epävakaa paikka olla ja elää”, Kivi huokaa ja olen kuulevinani sen äänessä kaipausta. Hetken aikaa minusta tuntuu, että ymmärrän Kiveä. Minäkin kaipaan. Kaipaan jotain, jota on hankala pukea sanoiksi. Kaipaan tiettyjä tuoksuja, tiettyjä ilmaisuja, tiettyä tunnetta, kun. Ajan henkäyksiä, kerrostumia, tulkintoja. 
Kivi pakottaa minut keskeyttämään ajatukseni ja alkaa kertoa elämäntarinaansa: ”Suurimman osan elämästäni olen ollut jonkun alla”, kivi aloittaa ja jatkaa: ”Ensin olivat valtavat jäätiköt. En piitannut niistä juurikaan, sillä ne puristivat minua inhottavasti. Kuljin pitkiä matkoja, mutta hitaasti. Liikuin niiden tahtiin.”
Pysyn edelleen vaiti. En tiedä miksi Kivi kertoo tämän kaiken minulle. Huomaan kuitenkin, että paine rinnan päällä on helpottanut hieman. Olo on hetken aikaa aika mukava. Se loppuu siihen, kun Kivi kertoo jäätiköiden sulamisesta: ”Kun ne alkoivat sulaa ja vetäytyä yhä nopeammin, lähdin oikeasti liikkeelle. Vaelsin pitkiä matkoja jäiden matkassa ja näin kaikenlaista. Ne olivat tapahtumarikkaita aikoja, mutta en halua puhua niistä.”

Oloni pahenee, kun kuvittelen itseni jäätiköiden alle puristuksiin. Tunne on niin epämiellyttävä, että teen kaikkeni jotta mielikuva katoaisi. Haukon hetken happea kuin kuivalle maalle joutunut kala, kunnes löydän taas oikean rytmin hengittää. Kivi ei tunnu piittaavaan, mitä minulle tapahtuu tai ylipäätänsä siitä, mitä sen ympärillä tapahtuu. Se vain puhuu ja puhuu. Kivi kertoo, kuinka jäätikkö, jonka alla se oli kulkenut, suli lopulta kokonaan ja muuttui mereksi. Kivi ajautui meren pohjaan, jossa se pienen kokonsa vuoksi liikkui vikkelästi meren liikkeiden mukana. Se nautti vedenalaisesta elämästä, vesi tuntui kannattelevan Kiveä, hiovan sen haavoja, jotka jäätikön rajut liikkeet olivat sille aiheuttaneet. Vedessä Kivi ajatteli tanssivansa. 
    ”Veden alla tai vedessä ollessani, tunsi itseni kevyeksi ja pehmeäksi”, kivi toteaa. 

Kuvittelen itseni auringon lämmittämälle kalliolle. Kuuma kallio hohkaa niin, että ihohuokosistani alkaa työntyä hikipisaroita. Lämmin, sileä valtava kivi litisee allani. Minulla on pehmeä olo. Auringon, hiekan ja hien hajut sekoittuvat yhdeksi tietyksi hajuksi. Hetken minusta tuntuu siltä, että voisin jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi, kunnes yhtäkkiä siltä ei tunnu enää yhtään. Niin aika tapahtuu. 
    ”En muista tarkalleen, milloin aallot heittivät minut rannalle. Muistan vain, että oli pimeää. Että ensin olin veden alla ja yhtäkkiä en enää ollutkaan”, Kivi toteaa järkytystä äänessään. ”Aluksi en ollut siitä millänsäkään, sillä niin oli käynyt joskus aiemminkin. Isompi aalto oli heittänyt minut rannalle, mutta seuraava tai sitä seuraava oli ottanut minut taas mukaansa. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käynyt”, kivi toteaa surullisena. 

Tunsin paineen rinnan päällä taas kasvavan. Ikiaikainen paine. Ajattelin kiveä, joka laski aaltoja, kunnes ei enää laskenut. Vai menikö kivi laskuissaan sekaisin? Ehkä se aloitti silloin alusta. Ehkä niinä hetkinä se kuvitteli, että oli vasta joutunut rannikolle ja seuraava tai viimeistään sitä seuraava aalto tulisi ja ottaisi sen taas mukaansa. Ehkä niinä hetkinä se oli onnellisimmillaan. Kihelmöivä odotus, ”kohta se tapahtuu”, juuri ennen h-hetkeä. Hetkeä ennen kuin se muuttuu joksikin muuksi, peloksi ehkä? Entä jos ei sittenkään…? Hetkeä ennen epätoivoa, pettymystä, vihaa ja lopulta surua. Paine kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Sen pysäytti Kivi, joka sanoi:
    ”Siinä sitten olin kunnes se tyttö tuli ja nosti minut käteensä. Yllättävä käänne, ajattelin. Olin toki tuntenut maan värähtelyä hetkeä ennen, mutta ei siinäkään ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Maa nyt vain värähtelee, kun sen päällä joku liikkuu”, Kivi toteaa hieman ylimielisesti. Ikään kuin en tietäisi mistään mitään. Vaikka onhan Kivi tavallaan oikeassa, en minä tiedä ainakaan maan värähtelystä juuri mitään. Voin vain kuvitella miltä se on tuntunut. Voimistuva värähtely ja yhtäkkinen siirtymä pois siitä, missä hetki sitten on ollut. 

Tyttö oli kuulemma tutkinut Kiveä tarkkaan. Pyöritellyt sormenpäissään ja oli kerran jo aikeissaan heittää sen kohti merta, jolloin Kivi oli hihkaissut mielessään: ”Vihdoinkin, vihdoinkin pääsen takaisin meren syleilyyn!”, mutta ei. Niin ei ollut käynyt. Tyttö oli perääntynyt ja pistänyt Kiven taskuunsa. 

    ”Mikä pettymys!”, Kivi sanoi murheellisena. ”Taskussa oli pari muutakin kiveä sekä mutteri, nappi ja oletettavasti muovilelun osa. Tyttö lähti juoksemaan ja niin me hölskyimme toisiamme vasten hänen taskussaan. Tunsin kauniin ja sileän pintani saavan kolhuja ja nirhaumia, kun osuin muihin kiviin ja mutteriin. Vaikka en ollut taskussa yksin, tunsin itseni kovin yksinäiseksi”, Kivi totesi hiljaa. 

Kivi kertoi, että juoksumatka oli tuntunut loputtoman pitkältä. 

    ”Yritin kuvitella olevani myrskyävässä meressä, mutta ei kokemus ollut yhtään samanlainen.” 
Samalla tavalla, kuin Kivi oli taskuun joutunut, se sieltä myös poistui – kovin yhtäkkisesti. Tyttö oli kuulemma pysähtynyt ja hetken päästä käsi hamusi jo taskun sisältöä, tarttui kiveen ja heitti sen ilmaan. Ilmalento ei ollut pitkä. Kivi oli tipahtanut – kuin kivi – maahan, nopeasti ja painavasti. Muutama kierähdys ja pysähtyminen. 

    ”Ja tässä sitä nyt sitten ollaan” Kivi toteaa lakonisesti. ”En tiedä yhtään mitä muille kävi. Jäivätkö ne taskuun ja vai eivät.”

Makaan tässä ja kuuntelen Kiven loputonta tasaista puheensorinaa. Ymmärrän Kiven puhumisen tarpeen. Olen ollut samankaltaisessa tilanteessa itsekin. Kiven kertoma alkaa sekoittua omiin muistoihini, hajuihin ja tunteisiin. Siitä on kauan kun olen juossut. On ja ei ole. Hetken päästä ajatukseni ovat jo muualla. Paine rintalastan päällä on hellittänyt.